Ajan tasoja

Päivän valo on lyhyt marraskuussa, nyt on taas jo pimeää. Täällä ei ole lunta, vaikka kohta on joulu. Mietin jokea, joka tulvii, se varastaa taas meidän syksyllä rakentamat ympäristötaideteokset saaresta. Minusta myrskyjä on enemmän kuin ennen. Toivon, ettei ilmasto muutu liikaa. Viime vuonna oli hetken lunta, vähän. 

Täytän ensi viikolla pyöreitä vuosia ja aika pyörii käsitteenä mielessä monella tasolla. Vuodenaika, vuosikymmen, lukukausi, opiskelujaksot, ajan riittävyys, hetki. Koen, että elän koko ajan montaa aikaa. Minun sisällä elää se pieni taideopiskelija, joka ihmettelee hämmästyneenä kaikkea ihan kuin muutkin, vaikka samalla tajuan, että voisin olla niiden muiden äiti.  Pyörin vuodenajoissa, lasken päiviä talvipäivän seisaukseen, ja hetkeen, kun valo taas kasvaa. Katson kelloa, ja hämmennyn, että aika kiitää niin, että taas on aika lähteä hakemaan ekaluokkalainen iltapäiväkerhosta. Töitä olisi voinut vielä jatkaa.  

Vastuuopettajan työssä etenkin, elän montaa aikaa koko ajan. Olen tässä hetkessä, kun toivotan tutun Taiji-opettajan jälleen Kälviälle viikoksi. Kiitän samalla somaattisten menetelmien opettajaa sähköpostitse viime viikosta ja hymyilen, kun mietin miten hyvää nämä opettajat ja viikot tekevät oppilaiden marraskuusta väsyneisiin mieliin. Tarkistan, että tilat on varattu viikoksi ja kamerat odottavat valmiina. Allekirjoitan palautetut työpäiväkirjat ja koitan ehtiä viimeisen päivän palkanmaksuun samalla kun mietin, kuinka koville esittävän taiteen tekijät ovat pandemian vuoksi joutuneet. Olen onnellinen, että voin tarjota edes vähän töitä joillekin.  

Koitan saada linjan ajatuksen kerrottua puhelimitse mahdolliselle uudelle opiskelijalle. Mietin, onko rakkaus liian iso sana, kun puhun pedagogisesta linjauksesta. Puhun välittämisestä, etten säikäytä. Koitan saada lyhyesti kerrottua, miten kasvatamme ihmisiä, emme koneita. Ja kuinka kasvamme yhdessä, ei tietoa kaataen, ja että kuinka joki virtaa kauniisti ruokalaan kävellessä. Miten lempeitä ihmisiä muut opiskelijat ovat. Kerron Kelan tuista ja tutkinnon osista. 

Samalla elän menneessä: vastaan viime kuun  sosiaalisen taiteen työpajojen palutekyselyyn samalla kun viime vuoden opiskelijat viestittelee whatsapp-ryhmässä. En henno lähteä sieltä, vaikka pelkään välillä, että kirjoittelen vääriä asioita vääriin ryhmiin. Täytyy nimetä ne kaikki vuosiluvuittain. Miltähän se sitten tuntuu, kun ryhmiä on jo kymmeniä. Muuttuuko pedagogia, muuttuuko ryhmät? Palaan hetkeksi sinne, viime vuoteen ja siihen ryhmään, jonka kanssa laulettiin suvivirsi Zoomin kautta. Olipa omituinen kevät! Toivottavasti ensi vuonna nähdään livenä, kun tulppaanit nousevat taidepuiston laatikoista. Ei taidetta ja ihmisyyttä voi opiskella lasiruudulta.  

Eniten elän tulevassa. Olen koko ajan askeleen edellä aikaa ja toivon, ettei se saavuta minua. Välillä juoksen ja hengästyn. Suunnittelen ensi jakson opetukset ja teen opettajien sopimuksia, mietin juna-aikatauluja ja varaan tiloja ja autoja ja ostan välineitä. Mietin, jaksaako tanssijat vielä illalla Streetdance-tunnille jos aamulla on balettia.  Vaihdan lukkarista palikoita. Soitan opettajille ja kirjaan sovittua sopimuksiin. Perun surkeana opettajan tulon Norjasta, koska pandemia-ajan matkustus on niin vaikeaa. Suren ihanan maalausopettajan tulevaa muuttoa Helsinkiin ja mietin, mistä löytäisin tilalle toisen. Järjestelen kaupungin residenssiin asumisjaksoja keväälle opettajille, jotka voisivat mielestäni koristaa paikallista kulttuurielämää pidempäänkin.  

Viikonloppuna luen tutkimusta koulukieltäytyjistä ja mietin voisiko kansanopistolinja ja oppivelvollisuuden pidentäminen auttaa niitä, joille muualla on vaikeaa. Olen nähnyt sen, miten hyvää arvottamaton taideopiskelu tekee. Miten ihminen löytää itsensä, kun annetaan lupa. Miten suoritukset paranee, kun ei kilpaile. Miten turvassa on helpompi mokata. Mietin, miten osaisin sanottaa sen, jotta he löytäisivät tänne. Ajatukset on ensi lukuvuodessa, suunnittelen kursseja ja kirjaan opetussuunnitelmaa. Mietin pidemmälle, mitä tulevan maailman opiskelijat voisivat tarvita. Samalla pitää miettiä mikä myy, minne löytyy opiskelijat. Ja ihmettelen, miksen löydä aikaa päivittää nettisivuja.  

Joka päivä ajan 20 minuuttia hiljaisessa autossa töihin ja kotiin. Voin olla hetken yhtä eteenpäin vievän koneen kanssa. Ihmetellä joka päivä erilaista tietä, valoa, muuttuvaa maisemaa ja säätä. Pohtia kuka maalaa taivaan pastelleilla tai värittää kaiken harmaaksi. Miten kirkkailta vastaantulevat valot tuntuvat pimeässä. Verrata niitä mielessäni liian nopeasti liian lähelle tuleviin ihmisiin. Jännittää jäätä kuluneen nastarenkaan alla. Muistella sitä yhtä ojaanajoa. Päästää mielen leijumaan ja siirtyä ajatuksissa jonnekin, mihin en muista tietä myöhemmin.

Onneksi olen tässä. Nyt. 

 Minttu Nikula, Kälviä Arts taidelinjojen vastuuopettaja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: