Oli ihana maanantai-aamu, kun pakkailin tavaroitani lähteäkseni ajamaan KeskiPohjanmaan Kansanopistolle Kälviälle. Alkamassa oli opiskelussa jakso 5. Jakson nimenä ”YHTEYS”. Olimme jo tietoisia tulevasta reissusta Lohtajan Ohtakarille, joten valmistauduin pukeutumalla sääolosuhteisiin. Latasin myös kamerani akun täyteen, sillä ajattelin ottaa kuvia reissusta muistoksi. Lähdin ajamaan kohti Keski-Pohjanmaata ja päätin ajaa suoraan Ohtakarille ja
odotella muiden saapumista paikalle.
Saapuessani Ohtakariin, joka on lukemani tietojen mukaan saari ja kalastajakylä Lohtajalla. Lukijalle myös tiedoksi, että Lohtaja kuuluu nykyisin Kokkolan kaupunkiin. Ohtakari sijaitsee Lohtajan Vattajanniemen kärjessä. Ohtakari on viimeisenä saarena ennen ulkomerta ja sen kalastajakylä sai kaikki sympatia-ajatukseni puolelleen. Pieniä kalastajamökkejä hienossa ja upeassa ympäristössä. Kiinnostuneet asiasta ja paikasta, voivat etsiä tietoa ja kuvia Ohtakarista, sekä kalastajakylästä netin välityksellä.
Odotellessani muiden saapumista, söin autossani hiukan eväitä ja päätin ottaa muutamia kuvia merestä ja linnuista. Kävelin merenrantaan kalastajakylässä ja olin todella onnellinen. Otin hiukan kuvia linnuista kivien ja jäiden seassa ja kuuntelin ympäristön ääniä. Ei mennyt kauaakaan, kun luokkatoverini saapuivat opettajan johdolla paikalle ja lähdimme kävelemään saarella sijaitsevaa luontopolkua. Minä hiukan jäljessä, koska löysin koko ajan joitakin mielenkiintoisia kuvattavia kohteita. Olen tällainen, aistin luontoa ja otan niistä valokuvia.
Polulla kävelimme välillä kivipeltoja pitkin, välillä katajia väistellen, jotka olivat lumen seassa. Ihailin maisemia ja väkkyräisiä mäntyjä. Pysähdyimme laavulle miettimään ja puhumaan tulevasta opiskelujaksosta. Itse en oikein kyennyt keskittymään paikalla olemiseen, koska maisemat olivat huikeat ja halusin ahmia niitä myös kameralla. Toisaalta olen todennut, etteivät valokuvat anna
ikinä todellista oikeutta maisemille, luonnolle. Ne täytyy itse kokea ja nähdä, sekä tuntea ja haistaa.
Jatkoimme matkaa laavulta eteenpäin polkua pitkin. Astellessani kyseistä polkua, en voinut olla ajattelematta asiaa, että tuhannet muut henkilöt ovat tätä samaa reittiä jo kävelleet. Päätin keskittyä siis polun sijasta ympäristöön, ettei mieltäni alkaisi painamaan jonkinlainen melankolisuus. Olen sellainen luonnossa liikkuja, joka ei rakasta kävelyä niin, ettei poluilta voisi
poiketa. Ehkäpä siksi myös pitkospuut saavat minut ahdistumaan, kun täytyy ympäristön sijasta keskittyä siihen, että askeleet pysyvät tiettyjen rajojen sisäpuolella. Onko se sitten itselleni jonkinlainen vankila- olotila, mene ja tiedä. Tottumiskysymys? Polkua kävellessäni, huomasin myös, kuinka polun varrella olleita puiden oksia oli sahattu pois, jotta ” me ” ihmiset pystyisimme
paremmin kävelemään tätä kyseistä luontopolkua.
Kierrettyämme polun siirryimme autoillemme ja lähdimme hiekkarantaan, dyyneille. Tässä hiukan faktatietoja hiekkarannasta; Rantahiekka on peräisin muinaisten jäämassojen kasaamasta harjusta, joka paljastui maankohoamisen myötä ranta-aallokolle. Yhtenäisen hiekkarannan pituus on jopa noin 15 kilometriä. Tämä hiekkaranta oli ja on todella upea. Olen kiitollinen siitä, ettei sitä olla pilattu millään liiallisella toiminnalla ja rakentamisella. Seutu on Natura 2000 -aluetta, onneksi.
Muiden lähtiessä takaisin koululle, päätin jäädä merenrannalle tarkkailemaan lintuja ja fiilistelemään, sekä kuuntelemaan ajatuksiani. Koulukin on loppumassa, mitä sen jälkeen tulevaisuudessa? Kävelin kivirannalle, seisoin ja ihastelin maisemaa. Näin erivärisiä ja muotoisia rantakiviä. Kävelin niiden joukossa. Joitakin kiviä katsoessani alkoi mielikuvitukseni laukkaamaan.
Koko reissun ajan mielessäni olivat olleet hylkeet, mutta sellaista onnea ei suotu, jotta niitä olisi tällä rannalla näkynyt. Ajatukseni tuoman illuusion vuoksi löysin hyljettä muistuttavia kiviä useita, oli myös hevosenpäänmuotoista. Alla kuvassa HYLJE-kivi 🙂
Yhdellä kivellä oli jopa hylkeen raapaisujälki :). Istahdin isolle lämpöiselle kivelle ja päätin syödä loput evääni. Takaani kuului rannalta ihmisten kävelyä ja puhetta. Osa heistä ulkoilutti koiriansa, osa kävi muuten vain rannassa seisomassa, katselemassa merta, yksin. Tällöin mietin, ihmisten kohtaloa. Takaani kuului myös rasahduksia, ja totesin rannalla vielä olleiden lumikinosten sulavan auringon lämmöstä. Syötyäni eväät, otin muutamia valokuvia kauniista kivistä. Tunnustelin myös käsilläni kivien eri pintoja, osa kivistä kimalsi kultaa auringon säteissä.
Aloin etsimään kivien välistä matalasta vedestä elämää. Ainakaan sellaista mitä ihmissilmä erottaa, en löytänyt. Harmittelin asiaa, kunnes löysin yhden kotilon, joka oli innokkaasti veden alla kivessä kiinni. Löydettyäni tämän yhden yksilön, aloin näkemään niitä heti useampia läheisessä kiviympäristössä. Varmaan samanlainen heijastus kuin onnellisuudessa; Kun olet löytänyt yhden pienen asian, joka tuottaa sinulle iloa, alat löytämään niitä iloa tuottavia asioita pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ympäriltäsi.
Istahtaessani vielä hetkeksi aikaa kivelle, aloin miettimään merta. Meren oloa ja sen kestävyyttä. Kuinka kauan meri jaksaa kantaa ihmisten tuottamia myrkkyjä, aineita jotka vahingoittavat merta ja sen ekosysteemiä. Olin surullinen, meri ei ole kaunaa kantava, luonto ei kanna kaunaa, ihminen kantaa. Meri menee eteenpäin asioissa, yrittää korjata itseään mahdollisimman hyvin. Kauankohan se siihen kykenee.. Minä rannalla, nöyränä ja nolona luonnon edessä. Anteeksi… Luonto…
Tässä vielä ajatuksenvirtakirjoitusta rannalta:
Pyöreitä kiviä,
särmikkäitä kiviä,
erivärisiä ja – pintaisia kiviä…
Lokki huutaa tai laulaa.
Jossakin moottorisaha tekee tilaa ihmisille…
Kaukana ulapalla siipien läpsyttelyä.
Perhonen lenteli kiviröykkiöiden seassa.
Minun varjoni usealla kivellä yhtäaikaa,
eväät syötynä.
Kamera on ikuistanut satoja valokuvia.
Niillä kaikilla on minulle merkitystä,
mutta vain muutamalla muille.
Meri… aaltoileva,
ei täällä virtahevot nouse veden alta korviaan heiluttaen…
Olisiko kuitenkin niin, että jokainen satoja, tuhansia vuosia paikoillaan ollut kivi,
muuttuu hylkeeksi?
On tarpeeksi kauan kivenä pitänyt maailmaa paikoillaan,
työn tehtyä koittanut vapaus…
Moottorisahaa ei enää kuulu…
Hyvä.
En enää palele tällä kivellä.
Meressä ajelehtii joku, jokin..!?!
Vai onko se vain kauempana oleva kivi,
joka välillä hyppää veden keskeltä ilmaan?
Onneksi moottorisaha ei enää huuda ja raasta,
keskityn nyt lintujen ääniin..
Olisin tällä hetkellä helppo uhri omien ajatuksieni kanssa!Maria Välikangas
Näen kiven, joka on kuin hylje!
Nyt olen varma asiasta!
Kivet ovat rauhallisia, linnut ja ihmiset eivät.
Ihmisten puheita kuuluu, häiriinnyn.
Päätän ottaa vielä muutaman valokuvan ja lähden pois.
Tulen kuitenkin joskus takaisin, aamulla varhain!
Näitä syviä ajatuksia upeassa meriympäristössä mietti kiven päällä toisen vuoden Kälviä Arts 20-21 opiskelija, Maria Välikangas.
Ps. Ohtakari, sinä upea ja mahtava ilmestys, minä tulen takaisin!
Kälviä Arts 