Syksyn tuotoksia, osa 2

Koreografian polkua potkien

Viimeksi kun kirjoitin tähän blogiin, pohdiskelin, miltä tuntuu olla oman luovan prosessin kehittämisen alkuvaiheissa. Tämän syksyn alussa yksi ensimmäisiä kysymyksiä mitä päähäni nousi oli ”tappaako koreografia tunteen?”.

Kehitin muutamia viikkoja sitten trapetsiesityksen, joka lähti siitä, että tyhjensin mielestäni kaikki jakson aiheeseen, valoon, liittyvät sanat isolle paperiarkille. Sanoja kirjoittaessa paperin oikeaan laitaan alkoi muodostua idea isosta valkoisesta kaavusta. Ajatus oli, että voisin ripustaa sen korkealle, piilottaa trapetsini sen sisälle ja aloittaa esitykseni tanssimalla sen sisällä. Myöhemmin esityksessä toisin kaavun alas ja tekisin trapetsiosuuteni. Kaapu näytti mielessäni näyttävältä, mutta todellisuudessa sen kanssa oli vaikea työskennellä. Trapetsi, valo ja varjo taas tuntuivat minulta. Niissä korostui yksinkertaisuus, jota olen aina arvostanut.

Lopulta luovuin kaavusta. Osittain siksi, että sen kanssa oli vaikeata työskennellä, mutta suurin syy oli oma sisäinen vastustukseni koreografiaa kohti. Miten tämä esitys voisi liikuttaa tai ilmaista tunteita, jos olen tehnyt sen jo 100 kertaa? Kaikki automatisoituna. Karsastin myöskin ajatusta ja sanaa esitys. Tuntui väärältä, että päästäisin jonkun kokemaan minun tunnemaailmaani ja sitä kutsuttaisiin esitykseksi. Halusin kutsua tätä olemukseksi, koska sitä se oli. Olemista tietyssä tunnetilassa. Tässä tapauksessa kyseistä tunnetilaa voisi kuvailla sanoilla suru, haikeus ja menneisyys.

Kaikista näistä ajatuksista huolimatta ollessani yksin liikuntasalissa trapetsini kanssa huomasin, että koreografia trapetsilla alkoi syntyä kuin itsestään. Halusin tehdä tietyt asiat tietyllä tavalla ja tietyssä järjestyksessä, mutta ne vain tulivat ilman mitään suunnitelmaa. Muistot ja tunteet herättivät liikkeitä ja pysähdyksiä. Ne jäivät tällä tapaa myös yllättävän hyvin mieleen enkä ikinä kirjoittanut niitä ylös. Halusin, että tällä olemuksella olisi vapaus muuttua ja unohtaa. Olla oikea. Ei automatisoitu. Lopulta tämä olemus venyi useasti yli 20 minuutin mittaiseksi, joka oli yllättävää.

Tappaako koreografia siis tunteen? Siihen en osaa vielä vastata, mutta alkusyksynä koettu vahva ”kyllä” on nyt muuttunut ”en tiedä”:ksi. Tämä kokemus avarsi mieltäni paljon ja on mielenkiintoista seurata toistuuko tämä sama skenaario uudelleenkin. Näen tässä merkkejä mahdollisuudesta oppia kuuntelemaan itseäni entistä paremmin. Liike ja koreografia voivat syntyä pelkästään kuuntelemalla, aivoja ei sen enempää tarvita. Aivolla ajattelu johtaa helposti oman egon herättämiseen, josta itse ainakin saan vaikeasti päihitettävän vihollisen. Jos olisin päästänyt egoni valloilleen tämän projektin kanssa, ei sen lopputulos olisi todellakaan kelvannut. ”Tylsää, ei mitään tekniikkaa. Jätkä vaan istuu siellä.” olisi piru olaltani huutanut. Sen sijaan kuuntelin vaan omaa henkistä oloani ja tunteitani ja olin läsnä niiden kanssa. Liikuttivat ne minua fyysisesti vähän tai paljon, sillä ei ollut väliä. Halusin vain olla.

Lauri Liimatta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: